Blogissa on ollut nyt pidemmästi taukoa, eikä minun todellakaan pitänyt alkaa päivtellä mitään juttuja tällaiseen maailmanaikaan, kun on muutenkin jo aika kortilla ja voimat käymässä arvatenkin pian hyvin rajallisiksi. Mutta sitten muistin, että ainahan on se vaara, että tämä antaa enemmän kuin ottaa. Tuo iloa ja oivalluksia, ehkä jopa uusia tuttavuuksia – ja helpottaa ainakin pään sisällä risteilevien ajatusten kulkua, kun niitä voi ohjata tänne.

Joten, tässä sitä nyt taas ollaan! Nykyään tukevasti 29. viikolla raskaana, 3 ½-vuotiaan lapsen äitinä, aviopuolisona, aikuisopiskelijana ja yrittäjänä.

Me olemme suht tavallisia, hyvin keskivertoja monessakin suhteessa. On omakotitalo, kesämökki, koira, tänä vuonna viimein se farmariautokin. Ja tiedättekö mitä – tavallinen on juuri hyvä! Se ei suinkaan ole synonyymi tylsälle, hajuttomalle ja mauttomalle tai yllätyksettömälle. Tavallisuus ei ole myöskään se ainoa oikea tie kaikille, mutta itse mielelläni moista titteliä nyt tässä kantaisin.

Ajattelin kirjoitella teille jokapäiväisten koti- ja perhejuttujen ohella myös hieman tulevan lapsemme huulihalkiosta ja mahdollisesti vielä laajemmista epämuodostumista, joista saamme selvyyden vasta syntymän jälkeen. Lähinnä odotettavissa voi olla lisäksi suulakihalkio. Oli miten oli, vamma vie meidät aikanaan sairaalakäynneille ja leikkaukseen toiseen kaupunkiin. Loput selviää tosiaan tarkemmin vasta sitten ajan kanssa. Onneksi kyse on kuitenkin korjattavissa olevasta asiasta, joten emme anna sille sen suurempaa roolia kuin tilanne kulloinkin vaatii.

Oikein lämpimästi tervetuloa uudet ja vanhat tuttavuudet seuraamaan meidän matkaa! Ilahdun aina suuresti, jos sinne ruudun toiselle puolelle ilmestyy joku. Saa moikata kommentoimalla, mutta ei oo pakko hei 🙂