Aikoinaan, kun kuulin huulihalkiosta ensimmäistä kertaa, lähdin etsimään siitä tietoa mm. netin vertaisryhmästä. Muistaakseni juuri siellä joku oli kirjoittanut, että heille tuli leikkauksen jälkeen ikävä vanhaa halkiohymyä. Muistan miettineeni tuolloin, että onpa outoa, kuinka joku voi mitenkään kaivata epämuodostumaa. Vaan nyt ymmärrän tarkalleen, mitä hän tarkoitti.

Meidän poikamme on ollut aina tämän näköinen. Huulihalkio ei ole hypännyt häntä katsellessa omaan silmääni sen enempää kuin vaikka jonkun toisen ihmisen vino nenä (okei, meillä on sekin), sojottavat hampaat tai hörökorvat. Kaikkihan me olemme erinäköisiä! Varsinkin nyt, kun pienen suu jo kääntyy leveään hymyyn ja jopa hörönauruun, on ilme suorastaan valloittava, kuten kenellä tahansa muullakin vauvalla. Halkio on ollut ainoastaan yksi pieni osa sitä, miltä maailman rakkain nyt vain sattuu näyttämään, – ja pian se on poissa. Totta kai siinä iskee tietynlainen haikeus sekoitettuna jännitykseen ja ehkä pieniin pelkoihinkin tulevaan operaatioon liittyen.

Sairaalaviikkoon liittyy lisäksi valtava määrä avoimia kysymyksiä. Koska emme ole perhepiirissä viettäneet aikaa potilaana vuodeosastolla muutoin kuin synnytysten yhteydessä, on moni asia uusi ja vieras. Mitä kaikkea pitää pakata mukaan? Voiko jossakin pestä harsoja ja kuolalappuja? Miten tiskataan tuttipullot? Mitä minä itse siellä syön? Montako levyä Fazerin sinistä tarvitaan? Missä on lähin kauppa? (No se oli vähän tyhmä kysymys, koska olen ollut töissä siinä.) Kauanko leikkaus kestää? Onko teholla patja huoltajaa varten? Minkälaisia huonetovereita saamme? Miten sitä matkakorvausta haettiin? Minkälaisia todistuksia tarvitsee lähetellä mihinkin instanssiin? Ja viimeisenä se kaikista tärkein: meneehän kaikki hyvin?