Leikkaus on nyt ohi ja kaikki sujui suunnitelmien mukaisesti. Aikataulut pitivät, työn jälki on hyvää, mitään ongelmia ei ilmennyt ja saimme oikein hyvää hoitoa kaikin puolin. Mutta minkälaisia olivat päivät sairaalassa vauvan kanssa?

1. päivä

Lähdimme aikaisin aamulla ajelemaan vajaan kolmen tunnin matkaa sairaalaan. Ensin piti viedä tyttö hoitoon sukulaisiin ja sitten vielä matkan varrella koira hoitolaan. Ajoitus oli tiukka, mutta onnistunut, ja olimme perillä kymmenisen minuuttia ennen sovittua aikaa. Sairaala tuntui aluksi kovin sokkeloiselta ja opasteet puuttellisilta, mutta löysimme vihdoin hetken seikkailujen jälkeen perille oikealle osastolle. Saimme oman huoneen, jossa ei ollut muita potilaita.

Päivä eteni erilaisten ajanvarausten mukaan. Kävimme korvalääkärillä, valokuvassa, verikokeessa ja tapasimme henkilökuntaa. Meitä kävi katsomassa hoitajien lisäksi mm. kirurgi ja nukutuslääkäri. Kaikki toimenpiteeseen liittyvät seikat käytiin läpi monta kertaa ja huolellisesti, mikä oli tietysti hyvä ja helpottavakin asia kaiken sen jännityksen keskellä. Lopuksi tutustuimme vielä teho-osastoon, jonne vauva siirrettäisiin leikkauksen jälkeen ainakin seuraavaksi päiväksi. Siellä nousi ensimmäinen pala kurkkuun, kun näki niin sanotusti oikeasti sairaita lapsia makaamassa letkuissa. Tosi kurjaa.

Koska sairaalassa saa yöpyä vain toinen vanhemmista, oli meillä vuokrattuna kaksio reissun ajaksi. Se oli edullisempi vaihtoehto kuin hotelli, ja oma keittiö mahdollisti myös omien ruokien laittamisen, mikä on lasten kanssa kyllä kätevää. Lähdimme sinne yöksi, koska vauvaa ei vielä yöllä sairaalassa kaivattu. Asunto sijaitsi aivan ydinkeskustassa ja oli ihan symppis, joskin jo täyden pintaremontin tarpeessa. Hyvä varustelu korvasi pieniä kauneusvirheitä ja kaikki toimi kuitenkin kuten on tarkoitus.

Kodinomainen majoitus oli tässä tilanteessa ihan omiaan.

Jännittynein mielin kävimme nukkumaan ja pakkasimme kaiken valmiiksi, jotta voisimme rynnätä ulos autoon, kun vauva herää kello 3.00 jälkeen, sillä häntä ei saanut tuon ajankohdan jälkeen enää syöttää. Auto on todettu aika varmaksi rauhoittumis- ja nukuttamispaikaksi, joten paras vaihtoehtomme oli lähteä ajamaan nälkäkiukun iskiessä.

2. päivä

Vauva alkoi öhistä puoli viiden aikaan, joten puimme nopeasti päälle ja suuntasimme päämäärättömälle ajelulle. Kiertelimme kaupunkia vajaan tunnin, jonka jälkeen suuntasimme sairaalaan. Siellä vauva onneksemme nukkuikin rattaissa aina toimenpiteiden alkuun asti. Vaihdoimme hänelle sairaalavaatteet ja saattelimme leikkaussalin ovelle. Siitä alkoi pitkä odotus.

Käytävä yhtä pitkä kuin odotus.

Päätimme jo ennakkoon, että lähdemme leikkauksen alettua pois sairaalasta ja yritämme keksiä jotakin tekemistä, jotta aika kuluisi nopeammin. Sepä vain oli helpommin sanottu kun tehty, sillä mitkään kaupat eivät olleet vielä niin aikaisin auki! Mielessä kävi jo mennä johonkin hotelliin pitkälle aamupalalle, mutta päädyimme hetken ympäri ämpäri ajeltuamme odottelemaan ostoskeskuksen aulassa puolisen tuntia, jotta liikkeet aukesivat. Tuli tehtyä pari ihan hyvää löytöäkin ja hankittua puuhaa pian saapuvalle isosiskolle, ettei tämä aivan tylsistyisi sairaalassa odotteluun.

Ehdimme ostoskierroksen jälkeen tilata lounaan, kun kirurgi soitti ja kertoi operaation olevan valmis. Kaikki oli sujunut hyvin – mikä helpotus! Meni vielä vajaan tunnin verran ennen kuin vauva oli tavattavissa teho-osastolla, ja olimme heti paikalla. Pieni reppana oli siellä monissa letkuissa, edelleen hengityskoneessa ja unessa. Hetken tilannetta tarkkailtuamme päästin miehen käymään päiväunilla ja hakemaan sen jälkeen ruokaa. Jäin itse päivystämään sängyn vierelle, koska en osaa oikein nukkua päivisin, enkä olisi kieltämättä malttanutkaan. Vaikka vauva ei välttämättä niin havainnut läsnäoloani, halusin olla lähellä.

Hengitysputki poistettiin leikkauspäivän jälkeisenä yönä.

Istuin vierellä iltaan asti, mutta koska teholla ei voinut yöpyä, lähdimme kohti majoituspaikkaa. Tyttökin saapui samoihin aikohin hoidosta, jossa oli viettänyt hauskat kaksi päivää mm. elokuvissa ja Ikeassa käyden. Onneksi hoito järjestyi, sillä muutoin olisin joutunut olemaan teholla yksin, sinne kun eivät saa muut kuin vanhemmat tulla käymään. Soitin majapaikasta vielä sairaalaan ja kysyin illan kuulumiset ennen kuin laskin pään tyynyyn. Poika oli herännyt ja vähän itkuinen, mutta tilanne tuntui olevan hallinnassa, kuten se tietysti ammattihenkilökunnalla onkin. Olimme tuossa vaiheessa jo tosi väsyneitä kaikki, joten unta ei tarvinut kauaa odotella.

Jatkuu…