Meillä on poika 🙂 Hän syntyi suhteellisen ripeästi, sen suurempia etukäteen varoittelematta, noin viikko sitten aamuyön hiljaisimpina tunteina. Kerronpa siitä nyt vihdoin hieman tarkemmin, kun arki on alkanut tasoittua.

Synnytyskertomus

Olimme tuona iltana siskoni luona kylässä, kun tunsin astetta kovempaa puristusta alavatsalla. Hyvin äkkiä tunne oli sitä luokkaa, että pyysin miestä painamaan mieleen kellonajan (20.08) sen varalta, että sama toistuu uudelleen. Ja niinhän se toistuikin; supistuksia alkoi heti tulla noin 10 minuutin välein, välillä tiheämpäänkin. Ne eivät olleet heti alkuun kuitenkaan niin kipeitä, ettenkö olisi voinut jatkaa normaalia touhuamista. Niinpä lähdimme vielä porukalla ruokakauppaan.

Heti kotona tuntemukset kävivät niin voimakkaiksi, että aina supistuksen tullessa piti keskeyttää se, mitä olin kulloinkin tekemässä ja vetäytyä hetkeksi hiljaa kumaraan. Tuossa kohtaa päätin, että sanovatpa perillä mitä hyvänsä niin me lähdemme kyllä käymään sairaalassa, kaiken varalta. Haimme kymmenen aikaan esikoiselle lapsenvahdin, joka oli onneksi heti valmiina tulemaan. Sen jälkeen ajelimme sairaalaan, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä.

Perillä makasin ensin tunteroisen käyrillä, jonka jälkeen lähdin kokeilemaan, toisiko ammeessa lilluminen yhtään helpotusta oloon. Supistusten käydessä koko ajan aina vain kipeämmiksi, oli jonkinlainen lievityskeino nimittäin jo hyvinkin paikallaan, eikä kotona otettu Panadol tainnut juurikaan auttaa. Koin ammeessa olon yllättäen melko hankalaksi, sillä vesi sai olla korkeintaan 37-asteista ja minua alkoi heti palella. Vaikka laitoimme hyvää musiikkia ja suihkuttelimme käsisuihkulla, ehti tunnin kylpyajasta kulua vain noin puolet, kun halusin jo pois. Siitä mentiinkin suoraan synnytyssaliin!

Salissa sain ensimmäiseksi kokeilla ilokaasua, joka saattoi vähän auttaa – tai sitten ei. Minkäänlaista iloista humalatilaa en kyllä kokenut, vaan ainoastaan karmivaa kipua ja painetta. Juteltiin, että rohkeista etukäteen tehdyistä “suht luomuista” suunnitelmista huolimatta voisin haluta kuitenkin epiduraalin. Se tilattiin ja laittajakin tuli nopsasti, mutta tilanne oli edennyt siinä välissä jo niin vauhdilla, että suunnitelma vaihtui nopeammin vaikuttavaan spinaalipuudutukseen. Tuossa vaiheessa olin jo niin kiputokkuroissani, etten nähnyt kyllä yhtään, kuka minua pisti, vaikka hän kävi ensin esittäytymässäkin erikseen.

Odotin puudutuksen autuutta ja tuskista vapautumista, mutta turhaan. Oli jo aika ponnistaa. Vaiheen kestoksi on kirjattu 54 minuuttia, joka tuntui pieneltä ikuisuudelta. Vastaavia kipuja on hyvin vaikea keksiä, joten niitä on myöskin hankala kenellekään asiaa kokemattomalle kuvailla. Sitten kun vielä käsketään tehdä täysillä töitä kivun ollessa pahimmillaan… Tuossa kohtaa meinasi jo oma usko loppua, mutta en suostunut joutumaan paniikin valtaan, vaan keräsin viimeisetkin voimanrippeet ja kohdistin kaukaa kaikuvien ohjeiden noudattamiseen. Yhtään mihinkään muuhun en kyllä olisi pystynyt, ja toivoin jo ruumiista irtautumista.

Ja sitten kuin taikaiskusta se kaikki oli ohi. Poika oli maailmassa ja kaikki tuska kerrasta poissa. Aurinko alkoi jo nousta ja maailma kirkastua jälleen. Ensimmäisenä mielen valtasi kiinnostus: minkälainen halkio on ja kuinka karmivalta poika näyttää? Huuli-, ien- ja suulakihalkio sieltä sitten löytyi eli niin sanotusti koko kattaus, kuten pelkäsinkin. Ei kuitenkaan mitään mitä ei voida korjata. Ja poika on minulle siitä huolimatta kyllä maailman kaunein <3